Menu
Tutkimusmatkani koboltin keskeisimmälle kaivuualueelle, Kongon demokraattisen tasavallan eteläisimpiin osiin, oli yksi elämäni surullisimmista. Globaalin yhteiskuntamme suurimmat valuviat löivät vasten kasvoja. Lapsia joka puolella, sähköä vain harvalla, likaisia jokia, turvattomissa työoloissa loukkaantuneita kaivajia, ihmisiä pyytämässä vettä, kova hälinä, uhan tunne. Listaa kokemuksista voisi jatkaa loputtomiin.
Kulutuksen kasvu, liikenteen sähköistyminen ja uusiutuvan energian laitteet kasvattavat metallien, mukaan lukien koboltin, kysyntää ja lisäävät kaivosteollisuutta. Akkumineraaleista myös muun muassa litiumin ja grafiitin tuotannossa on havaittu ihmisoikeus- ja ympäristöongelmia. Haaste oikeudenmukaisen ja kestävän globaalin kaivosteollisuuden rakentamiseksi on valtava, mutta toteutettavissa.
Koboltin tuotantoketjun lonkerot ulottuvat kaikkialle maailmaan, Suomeenkin. Itseasiassa Suomi on maailman toiseksi suurin koboltin jalostaja pääasiassa Kokkolassa toimivan jalostamon vuoksi. Tänne tuodaan pitkälti toistakymmentä prosenttia maailman koboltista, ja vaikka tarkkoja tietoja ei ole saatavilla, suurin osa siitä tulee mitä ilmeisimmin Kongosta. Loput maailman koboltista päätyy pääosin Kiinaan. Kongossa onkin vaikea olla kiinnittämättä huomiota Kiinan läsnäoloon; kiinalaisia kauppoja, kasinoita ja ihmisiä näkyi joka puolella. Virallisten kaivosten lisäksi kobolttia kaivavat yksittäiset ihmiset, niin kutsutut pienkaivajat. Juuri näiden pienkaivajien oloissa onkin usein eniten parannettavaa. Pienkaivajien kobolttia myydään usein epävirallisissa kioskeissa Kolwezin kaivoskaupungin laitamilla, ja sielläkin törmäsimme kiinalaisiin ostajiin.
Kiinassa koboltti käsitellään ja se päätyy pääasiassa litiumioniakkuihin, jotka menevät milloin mihinkin laitteeseen. Akkutuotannon kasvaessa useat maat, mukaan lukien Suomi, havittelevat suurempaa jalansijaa markkinoilla, joita Kiina edelleen hallitsee. Yritin pari vuotta sitten matkustaa myös Kiinaan seuraamaan koboltin jalanjälkiä, mutta videokameran kanssa se ei ollut mahdollista. Viranomaiset epäsivät kuvauslupamme pariinkin kertaan.
Kaivuutoiminnan tuotantoketjut ovat pitkiä ja läpinäkymättömiä. Kongossa ei ollut helppo päästä suuriin kaivoksiin vierailulle, itse asiassa meille se oli mahdotonta. Salailua on samalla sekä helppo että vaikea ymmärtää. Kongon todellisuus on raju, ja lapsityöotsikot pelottavat kaivosyrityksiä. Kuitenkin ongelma on niin monisyinen ja hankala, että on erityistä tarvetta avoimuudelle ja sitä kautta syntyvälle yhteistyölle. Jos kansalaisjärjestöt ja tutkijat otettaisiin avoimesti mukaan toimintaan, paljon hiljaista tietoa ja ratkaisuja voisi tulla esille.
Palataanpa koboltin matkaan. Kun se on päätynyt akkuihin, luultavasti Kiinassa, ne matkaavat sitten erilaisten laitteiden sisällä ympäri maailmaa kuluttajien ja teollisuuden käsiin. Elämänsä lopussa ne päätyvät pölyttymään pöytälaatikoihin, kierrätettäväksi tai hallitsemattomasti ympäristöön. Joissain tapauksissa koboltti voi päätyä takaisin Afrikkaan, epävirallisiin ”kierrätyskaatopaikkoihin”, joiden toiminnasta aiheutuu vakavia haittoja ihmisten terveydelle ja ympäristölle. Olisi äärimmäisen tärkeää saada koboltti takaisin talteen. Parhaimmassa tapauksessa laite päätyy vaikkapa Nivalaan, akkujen kierrätyslaitokseen. Tämän toteutumista me kaikki voimme edistää viemällä aina vanhat laitteemme viralliseen kierrätyspisteeseen, jos ne eivät ole pelastettavissa enää käyttöön.
Koboltin tapauksessa kaivuutoiminnan ja ehkä koko ihmiskunnankin surullisimmat puolet tulevat esiin. Tämän vuoksi maailmankauppa tarvitsee sitovia sääntöjä. Maailman sähköistymisen ja kasvavan kulutuksen vauhdittama uusi metalliryntäys tuskin ainakaan vähentää riskejä väärinkäytöksiin. Kaivuutoimintaa tarvitaan niin Kongossa kuin Suomessakin, ainakin vielä toistaiseksi. Siksi minkään yksittäisen maan boikotti ei ole hyvä idea vaan saattaa johtaa jopa pahempiin ongelmiin esimerkiksi Kongossa. Moniin kaivuutoiminnan ongelmiin on herätty viime aikoina ja monet yritykset ja järjestöt kamppailevat asioiden parantamiseksi. Kehitys on kuitenkin hidasta, ja osa ei edelleenkään huomioi haasteita riittävästi.
Tuotantoketjuissa esiintyviä ihmisoikeus- ja ympäristöongelmia ei siksi mielestäni ratkota hyvällä tahdolla tai vapaaehtoisuudella, ei ainakaan historian tai nykypäivän valossa. Konfliktimineraalidirektiivi ja EU:ssa pohdinnassa oleva yritysvastuulaki ovat askelia oikeaan suuntaan. Ne velvoittavat yrityksiä kartoittamaan ihmisoikeusriskinsä ja ryhtymään toimenpiteisiin niiden estämiseksi rangaistuksen uhalla. Tämä parantaa myös jo ennestään vastuullisesti toimivien yritysten asemaa, kun vastuuttomasti toimivat eivät pääse enää hyötymään epäeettisistä käytännöistä. Me voimme kaikki EU-kansalaisina ja kuluttajina kannustaa kunnianhimoiseen lainsäädäntöön ja vaatia laitteiden valmistajilta parempaa ihmisoikeuksien ja ympäristön huomioimista tuotantoketjussa!
Kobolttia saatetaan kaivaa jopa 40 metriä syvissä onkaloissa.
Kuva: Mari Pasula
Joessa pestyä kobolttia kongolaisen pienkaivajan kädessä.
Kuva: Mari Pasula
Kirjoittaja Anna Härri on nuorempi tutkija LUT-yliopistossa, jossa hän tekee väitöskirjaa kiertotalouden sosioekonomisista vaikutuksista kehitysmaissa. Entisessä elämässään järjestötutkijana hän pääsi syventymään elektroniikan tuotantoketjuihin ja Kongoon.
